Kilpailukausi kiihkeimmillään

Kesän kilpailukausi on kiihkeimmillään ja arvokisojen tulosrajat on pian rikottava. Normaalisti oma kunto alkaisi olla parhaimmillaan ja valmistautuminen Kalevan kisoihin olisi päällimmäisenä mielessä. Mutta ei tänä vuonna. Keväällä eräs toimittaja kysyikin haastattelussaan: "millainen Elisa Leinosen kesä 2015 tulee olemaan? Mitä se pitää sisällään, kun ei ole kilpailuja?"

Kerroin hänelle, että tuleva kesä on tosiaan ensimmäinen 16 vuoteen, etten juokse yhtään kilpailua. Ajatuksena se oli silloin outo ja jopa pelottava. No mitä ihmettä minä sitten teen? Mitä muuta kesällä voi tehdä, kun kiertää ympäri Suomea kisailemassa? Kilpailut ovat kuitenkin olleet se tärkein asia, jonka kesä on aina tuonut tullessaan pitkän ja rankan treenitalven jäljiltä. Moni voisi nauraa tuolle ajatukselle, mutta itselleni ne muut kesänviettotavat eivät ole ikinä olleet millään tavalla itsestäänselvyyksiä.

Onhan tämä kesä aika erilainen ollut. Olen joutunut katsomaan telkkarista, kun kilpasiskot ottavat mittaa toisistaan. Silloin tulee sellainen olo, että minunkin pitäisi olla tuolla. Kaipaan kisafiilistä ja kaikkea, mitä noihin reissuihin on aina kuulunut. Hyviä ystäviä, rakkaita kilpakumppaneita ja sitä tunnelmaa, mikä sen kaiken ympärille muodostuu.

Toisaalta taas jos miettii tavallisen arjen kannalta, niin eipä se sisällöltään kovin erilainen ole. Urheilija on urheilija myös loukkaantuneena. Treenit hoidetaan ihan samalla tavalla kun tavallisella harjoitus- tai kisakaudella, vaikka ne ovatkin olleet sisällöltään hyvin erilaisia. Samalla pidetään huolta oikeasta ruokavaliosta ja kehon palautumisesta. Ehkä aikataulullisesti kesä on ollut vapaampaa, kun ajatus ei kulje vain kisasta toiseen ja kisoihin herkistely ei rajoita sitä, kuinka myöhään voi nautiskella kesäillasta vaikkapa kalastaen.


Leikkauksen jälkeen on kyllä riittänyt erilaisia ylä- ja alamäkiä, mutta hiljalleen mennään eteenpäin. Kuntotus on osaltani kestänyt odotettua ehkä kauemmin. Suurin haaste on ollut etureisien kanssa. Ne eivät meinanneet millään aktivoitua leikkauksen jäljiltä, vaikka kuinka teki jumppaa ja antoi niille liikettä. Kun leikkauksesta oli kulunut 6 viikkoa ja tuntui, ettei mitään edistystä ollut tapahtunut, etsin kipeästi uusia apuja tilanteeni parantamiseksi. Tapasin tuolloin nykyisen fysioterapeuttini Juha Koistisen ja hän ehdotti melko pian Compex -sähköhoitoa. Pian pystyinkin tekemään kyykkyjä sähkön avulla ja kävely alkoi normalisoitua sekä polvien pettäminen alta väheni merkittävästi.

Tällä hetkellä pystyn tekemään kohtalaista koordinaatioharjoittelua ja aitakävelyjä. Mukana treeniohjelmassa on koko ajan ollut voima- ja kehonhallintaharjoittelua. Juokseminen ei onnistu vielä normaalisti, joten olen tehnyt juoksutreenit Omasairaalan AlterG -juoksumatolla. Laitteen avulla kevennetään kehonpainoa, jolloin jalkojen kuormitusta pystytään säätelemään kivuttomampaan suuntaan. Olen siis pystynyt juoksemaan erittäin hyviä intervalli- ja jopa nopeustreenejä sen avulla. On se vaan huikea laite ja voi sitä euforian määrää, kun on päässyt taas juoksemaan pitkän tauon jälkeen!


Ja vaikka nyt onkin meneillään kilpailuton kausi, yhteistyökumppanini uskovat minuun täysillä ja ovat tukenani. Uusimpana heistä Pörhön autoliike Kajaanissa. Kainuulainen laadukas osaaminen ja palvelu ovat ehdottomasti heidän vahvuutensa. Yhteinen ymmärryksemme menestykseen pyrkimisessä kuvaa hyvin yhteistyötämme. Tässä uusi aarteeni!

Pakko kiittää jo tässä kohtaa kaikkia kuntoutuksessa tukena olleita mahtavia tyyppejä! Matkaa on vielä, mutta suunta on oikea. Ympärilläni on onneksi ollut paljon avuliaita ihmisiä ja asiansa osaavia ammattilaisia, jotka ovat valaneet minuun uskoa, että vielä näistä aitajuoksijan polvet tehdään.

Takapakkeja

Nyt on aika avata viimeisen parin kuukauden tapahtumia. Ei ole hirveästi positiivista kerrottavaa, mutta en halua enää kaunistella asiaa. Lukuisten kiinnostuneiden kyselyiden vuoksi kerron nyt, mikä todellinen tilanteeni on tällä hetkellä.

Edellisessä kirjoituksessani joulukuun alussa kaikki oli vielä melko hyvin ja treenit näyttivät menevän kivasti eteenpäin. Polvissa oli jo parempia tuntemuksia ja kivuttomia harjoituksia oli useita takana. Kuitenkin joulun jälkeen kivut alkoivat taas voimistua ja minuun iski valtaisa turhautuminen. Koko syksyn jatkuneet kuntoutusjumpat eivät olleet tuottaneet sitä tulosta, mitä halusin. Niinpä aloitin tammikuussa uusien kuntoutusohjeiden parissa ja aluksi ne tuntuivat toimivan. Ainakin usko ja luotto niihin oli pakko muodostaa kovaksi.

Jatkoin ohjeiden parissa pari kuukautta, mutta edelleen lähes jokaisessa treenissä oli kiputuntemuksia ja oikeastaan alkuverryttelyn hidas hölkkä oli polville kaikkein pahin. Lähde siitä sitten tekemään treeniä iloisin mielin, kun jokaisella askeleella ajatus keskittyy siihen, kuinka hitosti polviin sattuukaan. Yritin myös saamieni ohjeiden mukaisesti siirtää ajatusta pois kivusta, koska onhan se niinkin, että tässä vuoden aikana olen herkistynyt polvien tuntemuksille aika paljon. Sekään ei auttanut.

Kivuista huolimatta pystyin tekemään ihan hyviä nopeustreenejä ja voimaharjoittelua kohtuullisin tuloksin. Mutta tiesin koko ajan, että se ei riitä! Tällaisella harjoittelulla en tule kehittymään riittävästi tai pääse niihin tuloksiin, joita haluan. Pitäisi pystyä saamaan itsestä kaikki irti ilman jatkuvaa kiputuntemusta tai sen karttamista. Kyllähän niinä muutamina väsyneinä iltoina on miettinyt mitä tässä nyt pitäisi tehdä.

Viikko sitten tapahtui jotain sellaista, jonka jälkeen seuraavan päätöksen tekeminen ei ollut vaikeaa. Kun kukaan ammattilainen ei oikein osannut antaa minulle neuvoa tilanteessani, polvet tekivät sen muiden puolesta. Lauantaina iltapäivällä niissä alkoi tuntua outoa paineen tunnetta ja parin tunnin päästä ne molemmat olivat turvonneet noin nelinkertaiksi. Seuraavana yönä en enää päässyt omin jaloin vessaan. Se oli aika pysäyttävä hetki, kun huomaa, että jalat eivät vaan kanna. Siitä pari päivää kävelinkin kyynärsauvojen kanssa ja pakko myöntää, että kyllä oli nöyrä ja alistettu olo. Ihminen, joka on hyvin aktiivinen ja liikkuvainen, joutuu käyttämään kyynärsauvoja päästäkseen paikasta toiseen. Se oli aivan käsittämätön ja kamala tunne. Välillä nauroin asialle ja välillä itkin.

Tämä tapahtuma oli merkki siitä, että nyt on tehtävä selkeämpiä päätöksiä ja toimenpiteitä polvien suhteen. Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa, mistä polvien reaktio johtui, mutta selvää on, että jokin siellä aiheuttaa jatkuvaa tulehdusta. Seuraavaksi on siis edessä polvien tähystysleikkaus, jolla tilanne toivottavasti saadaan kuntoon. En tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa jatkon kannalta, mutta siitä alkaa uusi ja toivottavasti tuloksellisempi kuntoutusjakso sekä paluu täysipainoiseen harjoitteluun.

Halu ja tahto päästä jälleen radalle on edelleen kova, joten ne tunteet tulevat määrittämään seuraavia kuukausia hyvin paljon. On saatava itsensä kuntoon ja terveeksi, ennen kuin pystyy harjoittelemaan jälleen sillä tasolla, jota huipputulokset vaativat.

Täältä noustaan vielä.