Pajulahden minileiri

Olin pari päivää reenailemassa Pajulahdessa. Otolla (Kilpi) oli oma pituushyppääjien leirinsä, niin päätin lähteä mukaan. Olemme seurustelleet Oton kanssa kohta neljä vuotta. On toisaalta helppoa ja toisaalta vaikeaa seurustella toisen urheilijan kanssa. Se on hyvä puoli, että molemmat ainakin ymmärtää, mikä tämä urheilujuttu on ja miksi se vie niin paljon aikaa. Me reenaillaan jonkun verran myös yhdessä, joten se ei karsi yhteistä aikaamme juuri ollenkaan. Luulen, että ymmärrämme toisiamme ainakin tässä urheiluasiassa aika hyvin :) Välillä toki pitää ottaa vähän yhteen, kun toinen tulee neuvomaan jossakin tekniikka-asiassa ja itsellä sattuu olemaan hiukan huono päivä. Myönnän, että otan joskus Oton neuvot väärällä tavalla vastaan..

Olemme molemmat valmistumassa myös samaan ammattiin, eli olemme monella tapaa samanlaisia.

Mutta nyt Pajulahteen. Tein kahteen päivään neljä treeniä ja kaikista selvittiin kunnialla. Juoksin vähän aitatekniikka, otin muutamia lähtöjä, juoksin lentäviä 20 metrin vetoja ja sitten kävin vielä vähän nostamassa rautaa salilla. Aitatekniikka meni yllättävän hyvin verrattuna siihen etten ole vielä kovin montaa aitatreeniä tälle syksylle tehnyt. Juoksin vielä lenkkareilla, mutta oli kyllä todella paljon kutkutusta laittaa piikkarit jalkaan ja juosta kovempaa!

Leiri meni kokonaisuudessaan oikein mukavasti, vaikkakin melko nopealla aikataululla. Kyllä tunsi taas reenanneensa ja jalat oli sunnuntaina aika puhki. Eikä ollut mitään kaikkein parasta "palautumista" istua autossa koko päivän työn merkeissä. Mutta alkuviikko täytyykin ottaa rennosti ja käydä hieronnassa, että loppuviikosta kykenee taas reenailemaan.

Minut valittiin viime viikolla Kainuun ja Kajaanin kipinän parhaaksi yleisurheilijaksi. Tuntuu ihan mukavalta, että saavutuksiani arvostetaan tuolla tavalla. Sain myös pienen stipendin, mikä tietenkin lämmittää mieltä. Äiti ja isä saivat myös uusia koristeita kirjahyllyn päälle ;)

Toivottavasti niitä saadaan taas ensi vuonna lisää!

Treeniä treeniä

Nyt on sitten treenailtu noin kuukausi peruskuntoa. Onpas ollut niin mukavaa tehdä tällaista matalatehoista, mutta määrältään runsaampaa harjoittelua. Minä tykkään :) Pikkuhiljaa aletaankin siirtyä kovempitehoisempiin treeneihin ja kohta saa taas juosta piikkareillakin.

Olen ollut nyt aika paljon töissä ja olen askarrellut myös kouluhommien parissa. Päättötyökin alkaa olla jo hyvin aluillaan. Valmistun siis huhtikuussa Poliisiammattikorkeakoulusta ja valmistumiseen kuuluu luonnollisesti päättötyön kirjoittaminen. Aiheeni liittyy tietenkin urheiluun ja käsittelee yleisurheilun ja poliisin työn yhdistämisestä. Halusin aihekokonaisuuden, joka minua aidosti kiinnostaa, joten siksi yhdistinkin kaksi tärkeää kiinnostuksen kohdettani.

Olin tänään Aidanpään Idan kanssa treenailemassa. Juostiin aitoja ja ne meni ihan mukavasti. Juoksin pitkästä aikaa 91 cm korkeita aitoja ja alussa tuntui aika haastavalta. Sain kuitenkin vedot tehtyä ja sen jälkeen oli todella voittajaolo :) Minun juoksutekniikka täytyisi saada korkeammaksi ja sitä mukaa myös aidan ylitys vaivattomammaksi, joten luulenpa, että tuollaisten korkeiden aitojen juokseminen silloin tällöin voisi tehdä minulle hyvää. Mutta on kyllä pakko sanoa, että tämmösenä "persjalakasena" tapauksena joutuu tekemään aika paljon enemmän töitä korkeampia aitoa juostessa.

Onhan siitä ollut puhetta, että naisille tulisi 91 cm korkeat aidat 84 cm tilalle, mutta ainakin vielä se on jäänyt spekuloinnin tasolle. Selviytyisin varmasti vielä 91 cm aidoista, mutta jos ne nostettaisin metrin korkuisiksi, voisi meikäläisen aitajuoksu-ura jäädä siihen. Ei vain yksinkertaisesti pituus enää riittäisi.

On tosi mukavaa, että samasta kaupungista löytyy muitakin aitureita, joiden kanssa pystyy välillä treenaamaan yhdessä. Mielestäni yhteistreenit ovat todella hyödyllisiä, sillä niissä saan paremmin itsestäni irti. Siksi tykkään myös todella paljon treenileireistä, joilla meitä onkin iso lauma harjoittelemassa yhdessä. Samanhenkinen ilmapiiri kasvattaa intoa ja motivaatiota treenata taas yksin kaikki muut ajat. Vaikka onkin kyse yksilöurheilusta, koen, että yhdessä tekeminen kehittää meitä sekä yksilöinä että joukkueena yhä paremmalle tasolle.

Urheilijan elämään kuuluu ylä- ja alamäet. Urheilijan on muistettava elää hetkessä ja nauttia kunnolla onnistumisistaan, sillä kaiken sen jatkuminen ei meidän maailmassamme ole mikään itsestään selvä asia. Takaiskuista selviäminen vie hetkensä, mutta niistä on osattava ottaa opiksi ja tehdä asiat jatkossa paremmin, jotta kokisi taas niitä onnistumisen elämyksiä. Asioilla on onneksi tapana järjestyä :)

Treenit jatkuu ja hallikilpailukausi lähenee..